Hyppää sisältöön
Rajamedia - logo
Ajankohtaisia ja taustoittavia juttuja - Rajavartiolaitos 2021

Maalla Blogi Raja on tunnekielelle altista maastoa

Valtakunnanraja on aina kovan kielellisen höykytyksen kohteena, mutta eri aikoina eri tavalla, pohtii kirjailija Markus Leikola.
12.10.2021 15.04
Markus Leikola seisoo kädet ristissä rinnalla ja katsoo tuimasti kameraan. Taustalla puita. Aurinko paistaa.

Kielellisellä höykytyksellä tarkoitan kansanomaisia ilmauksia ja kielikuvia, joilla on vähän tai ei ollenkaan yhteistä niiden hallinnollisten ja lakitermien kanssa, joilla raja määritellään ja käyttäytymistä rajan suhteen säädellään. 

Ennen huudettiin rautaa rajalle, eikä sillä tarkoitettu sen enempää mitä hyvänsä rautaa – tai edes rautaa ollenkaan – mutta ei myöskään fyysisesti rajalle viemistä. Kunhan oli asevarustelulle (tai varustautumiselle, tässäkin esimerkki eri sanojen sävystä) vain iskevämpi ilmaisu.

Sitten on vaadittu rajoja kiinni ja nyt kriisioloissa on peräänkuulutettu vuotojen tukkimista. Kaikki vaatimuksia, jotka ovat monestakin syystä mahdottomia toteuttaa kategorisesti ja jälkimmäinen edellyttäisi sen määrittelemistä, mikä on vuoto ennen kuin edes päästään pohtimaan sitä, miten se tukitaan.

Suomalaisessa kansanvaltaisessa järjestelmässä päätökset tehdään paitsi asianmukaisella tasolla ja oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti lakeihin, asetuksiin ja sopimuksiin perustuen. Sekä, koska raja jo määritelmänsä mukaisesti ei ole vain yhden suvereenin valtion asia, kansainvälisessä yhteistyössä, joko isommassa tai pienemmässä määrin.

Eli päätöksiä eivät tee virkamiehet tai virastot yksin sen enempää kuin omavaltaisesti. Tämä ei silti poista sitä ongelmaa, joka syntyy tilanteiden muuttuessa nopeasti: silloin on yleensä selvillä tahtotila tai suunta, johon asioita halutaan viedä, mutta ei vielä välttämättä uusia säädöksiä voimassa. Tai sitten uusi kokonaistilanne voi tuottaa sellaisia yksittäisiä käytännön tapauksia, joissa pitää nopeasti tehdä ratkaisu ilman, että on välttämättä mitään selkeää ohjenuoraa, johon tukeutua.

Juuri sen vuoksi kielellä on väliä. Kielen ammattilaisena yritän itse olla tarkka siitä, milloin käytän sanaa, jonka sisältö voi olla monimerkityksinen ja tietoinen siitä, mihin eri merkitykset voivat kulloisissakin yhteyksissään johtaa. Eli mihin vaihtoehtoihin lukijaa tai kuulijaa on tarkoituskin johtaa. Ja milloin taas on tarpeen sana, jota ei voi yleensä voi ymmärtää monella tavalla, vaan merkitys on naulittu tiiviiksi ja kapeaksi, vaikka konteksti muuttuisikin. Sekin on realismia, että kaikkien muiden ihmisten ajatuksenjuoksua ei voi ennakoida, ja joku saattaa ymmärtää väärin tai omalla tavallaan – vaikkapa omista, sinällään harvinaisista kokemuksistaan johtuen – sanan, jota ei pitänyt voida ymmärtää väärin.

Lisäksi ihmiset eivät ainoastaan valehtele tai tee propagandaa: he myös puhuvat toistensa ohi, vaikenevat hienotunteisuudesta, käyttävät kiertoilmaisuja kehtaamattomuuttaan, puhuvat tai kirjoittavat ajattelematta mitä sylki suuhun tuo ja poukkoilevat juoksutuksessaan tai sekoavat itsekin sanoissaan. Sanojen käyttö ei ole koskaan vain merkityslaji.

Rajan termein: sanojen käytössä ei ole selkeästi aivojen maastoon merkittyä rajaa järjen ja tunteiden välillä.

Mutta vaikkei tuota rajaa olekaan, sitäkin pitäisi yrittää valvoa. Tämäkin työ on ympärivuorokautista ja -vuotista. Se tuottaa tulosta, joka on vaikeasti mitattavissa, koska olemme tekemisissä mielikuvien kanssa, joiden määrittelystä ei päätä yksikään viranomainen eikä kukaan muukaan. Muutoksen näkee oikeastaan vasta sitten, jos esimerkiksi ulkomailta peräisin olevien tartuntaketjujen määrä kasvaa, mutta ne ymmärretään seurauksiksi välttämättömimmästä rajaliikenteestä eikä mediassa ja somessa kasva samaan tahtiin puhe rajojen vuotamisesta.

Sillä ymmärryksen kasvaminen on parasta turvallisuutta niin rajoilla kuin niiden sisä- ja ulkopuolellakin.