Blogi Mieleen ja maahan vedetyt viivat
Sanan Terijoki kuullessaan useimmat meistä ajattelevat hiekkarantoja ja ruskettuneita 1920-luvun nuoria. Tanssia kasinolla ja Tulenkantajia. Se ei ole sattumaa vaan pitkäjänteisen imagonmuokkauksen tulosta.
Karjalan kannas eli Pietarin vaikutuspiirissä siitä lähtien, kun kaupunki perustettiin 1700-luvun alussa. Kun Suomesta tuli Venäjän suuriruhtinaskunta 1809, kulttuurinen ja taloudellinen side vahvistui entisestään. Mutta jo 1850-luvulta lähtien suuriruhtinaskunnan ja Venäjän välisen rajan ylittäjällä piti olla passi ja hänen piti käydä tullitarkastuksessa ja vaihtaa rahaa.
Muodollisuudet eivät estäneet ihmisten, ajatusten, elämäntapojen ja tavaroiden liikkumista. Niinpä Terijoesta muotoutui Suomen venäläisin pitäjä. Ja rautatieliikenteen kehittyessä Pietarin aateliset ja varakkaat porvarit löysivät Terijoen upeat merimaisemat ja tervehdyttävinä pidetyt, mäntyjä kasvavat hiekkaharjut. Yläluokkaiset pietarilaiset, joista monen kotikielenä oli englanti, kutsuivat Terijokea lyhyesti, hellitellen nimellä Terry.
Terijoelle kasvoi 1900-luvun alkuun mennessä kokonainen kesämaailma suurine, ylellisesti kalustettuine huviloineen, joita ympäröivät laajat puutarhat. Myös alempien virkamiesten ja muiden kaupunkilaisten tarpeisiin löytyi Terijoelta vuokrahuviloita ja pensionaatteja. Alue eli matkailusta, jonka vetonaulana olivat pitkät jääkauden muovailemat hiekkarannat.
Venäjän vallankumous rikkoi tämän vilkkaasti toimineen yhteisön. Valtaan nousseet bolshevikit hävittivät koko vanhan järjestyksen ja tuomitsivat yläluokan ”entisiksi ihmisiksi”. Terijoelle pakeni näitä kaikkensa menettäneitä, joista suuri osa jatkoi edelleen matkaansa joko Suomen suurempiin kaupunkeihin tai Pariisiin ja Berliiniin. Terijoesta kehittyi autioiden venäläishuviloiden aavetaajama, jossa talojen ja tavaroiden ryöstely ja vandalismikaan ei ollut epätavallista.
Historioitsija Maria Lähteenmäen mukaan monikulttuurisesta Terijoesta ja koko Kannaksesta muodostui nuorelle Suomen tasavallalle paitsi konkreettisesti myös ideologisesti tärkeä rajaseutu ja turva-alue nimeltä Rajamaa. Bolshevistisen Venäjän perusideologiana oli levittää vallankumous kaikkeen maailmaan. Se oli nuoren tasavallan näkökulmasta uhkaava naapuri. Kannaksen Rajamaasta rakennettiin suodatin, jonka tarkoituksena oli estää valtakunnalle vaarallisten henkilöiden ja aatteiden pääsy rajan yli.
Monikansallisen Terijoen kautta määriteltiin paitsi vihollista – vallankumouksellista Venäjää – myös omakuvaa. 1920-luvun alussa Suomen eduskunta loi ohjelman, jonka mukaan Kannaksen suomalaista asutusta tuli lisätä ja ”muukalaisten” maanomistus lakkauttaa. Tähän samaan määrittelyprosessiin liittyy myös matkailun edistäminen ja turismipropagandan käyttö nuoren tasavallan asukkaiden kansalaistunteen kasvattamisessa.
Juuri siksi me ajattelemme sanan ”Terijoki” yhteydessä nuoria ihmisiä, polttavaa hiekkaa, uimakoppeja ja mäntykankaita. Rajaseudun uudelleen määrittelemisen tehtävään valjastettiin parhaat nuoret kirjailijat, sellaiset kuin Mika Waltari ja Olavi Paavolainen. Kuvareportaasit uima-asuisista -jazztytöistä ja runoilijapojista ovat maa-alueen ideologista haltuunottoa, symboleja maailmojen väliin piirretylle viivalle samalla tapaa kuin reaalimaailman tullipuomit ja rajapylväät edustavat konkreettista, maastoon vedettyä rajaa.
Yhteiskunnalliset murrokset ja poliittisten mannerlaattojen murrokset koetaan intensiivisimmin maailmojen välisillä raja-alueilla. Siksi niistä muodostuu itsemäärittelyn ja propagandan näyttämöitä. Usein määrittelyjen aika tuottaa yksilöille tuskaa ja johtaa tragedioihin, eroihin ja menetyksiin. Mutta kirjailijoille ja tutkijoille sellainen aika on hedelmällistä tutkittavaa. Uusin romaanini Vihreä sali sukeltaa syvälle rajamaan elämään ja hiekkaharjanteelle rakentuneeseen pienoismaailmaan.
Oman sukuni historiaa ovat muovanneet itärajan ylitykset hyvin monin tavoin. Kenties dramatisoin jos sanon, että kaikki perheeni murheet ovat lähtöisin itärajan määrittelyistä, sekä maastossa kulkevan rajan että myös mieleen piirretyn ideologisen rajan.
Mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.
Kirjoittaja on kirjailija.
[Lähteinä käytetty: Maria Lähteenmäki: Maailmojen rajalla. SKS 2009; Max Engman: Raja. WSOY 2007.]
